Täällä taas, pahaa oloaan purkamassa

Tuntuu niin helvetin tyhmältä kirjoittaa jälleen tänne. Blogi, johon heitin kaiken pahan olon ja jota oli varmasti aikanaan raskasta lukea. Ehkä epäreilua minun 13-vuotiasta minääni kohtaan, mutta poistin vanhat tekstit. Mietin miten hölmö sitä oli ja kuinka sitä luuli olevansa niin aikuinen jo. Mutta tälläkin hetkellä kuvittelen varmaan itsestäni liikoja ja jälleen 4 vuotta myöhemmin häpeilen muutaman vuoden takaista minääni. Noh, se siitä. Asiat ovat tapahtuneet, tuskin 13-vuotiaan minun blogitekstit ovat pahinta mitä elämässäni tapahtuu.

En tiedä, mitä oikeasti kuvittelin 13-vuotiaana. Kuka niitä tekstejä luki? Ei kukaan. Eihän näitä kukaan vieläkään lue, mutta 4 vuotta sitten kirjoitin jollekkin toiselle. En kirjoittanut ehkä täysin halusta purkaa kaikkea vaan taustalla varmaan oli muita syitä. Suoraan sanottuna minulla ei ole paljoa muistikuvia kyseiseltä ajoilta. Elämä oli hankalaa, kävin läpi isoja muutoksia. Tuntuu todella pahalta huomata, ettei silloin 4 vuotta sitten kukaan huomanut sen nuoren tytö hätää. Miten rikki olin ja kuinka yritin keksiä kaikki hätähuudot päästäkseni pois.

Oletan että useilla on käsitys että minulla menee hyvin ja elämä on tasapainottunut. Tavallaan; elämä on hyvää, mutta mikään ei ole tasapainossa. Muutama vuosi sitten ollessani noin 14-vuotias, olin todella avoin ja jopa hieman maaninen/ADHD. Hoin itselleni olevani iloinen ja että olen aivan normaali nuori, jolla on asiat tosi hyvin. Kaikki se kamala esitys ja ilo oli yhtä suurta lavastetta. Sitten esirippu tippuikin ryminällä kun olin hoidossa hetken aikaa. Jotenkin sitten vetäydyin kaikesta pois. En ollut normaali nuori, esirippu oli tippunut ja olin ulkopuolinen, En halunut enään puhua olostani ja esim. sosiaalisen median käyttö jäi muutamaksi vuodeksi todella vähälle. Vähäistä se on vieläkin. Vetäydyin omaan itseeni, en voinutkaan kuvitella enään koskaan puhuvani olostani kenellekkään, enkä ole puhunutkaan. Ulkopuolisuuden tunne, se ettei kukaan voisi koskaan ymmärtää on jotain aivan käsittämätöntä. Tuntuu, että tämä 14-vuotiaan minun vaihe olla yliiloinen, maaninen ja hauska, on täällä jälleen. "Olen hauska, katsokaa, katsokaa oikeasti itken päivät kotona ja mietin miksei kukaan välitä minusta ja miksei minulla ole ystäviä, miksi olen näin yksinäinen, mikä minussa on vikana, auttakaa!"
 Vaikka myönnän sen että olen mt-ongelmainen; kuten sanottu, silloin kun puhun asiasta se tuntuu kuin puhuisin aivan eri ihmisestä. Tavallaan, on helppo myöntää, mutta vaikea puhua sen syvemmin. Koska kukaan ei ymmärrä.

Kuka sinä olet?

Olet introvertti, mutta myös ekstrovertti. Ihmisissä vain tulee erilaisia puolia esiin. Olet ulkoa rohkea ja avoin, mutta sisimmässäsi epäilet itseäsi ja tekemisiäsi silti. 

Olen äänekäs, rohkea, nuori nainen, huumorintajuinen, jolla on pilke silmäkulmassa. Silti olen se ujo runotyttö, koulun portailla lukemassa klassikkokirjallisuutta. Toisaalta, olen se hullu, luova taiteilija ja kun saan uuden idean minua ei estä mikään. Kuten nyt; sain innostuksen kirjoittaa ja silloin kirjoitan, miettimättä sen enempää. Kun ei mieti turhia, kirjoittaa vaan mitä mieleen puhaltaa, tulee parasta tekstiä. Ja siitä minun luovuus kumpuaa. Juuri siksi, minulle on vaivalloista olla luova, kun sitä vaaditaan. Silloin pääni lyö tyhjää.

Nämä ihmisen kaksi puolta ja se mitä pinnalle näkyy, on outo asia. Minulla on tavallaan hyvä itsetunto ja pidän itsestäni ja kannan itseni ylpeydellä. Samalla kuitenkin, kun mennään pintaa syvälle, minussa on aika paljon säröjä. Epäilen diagnoosi F33 olevan tekemistä tämän(kin) asian kanssa. Silti tästäkin pitää etsiä ja löytää jotain positiivista; masennus kasvattaa.

Nauru on terapeuttinen asia, ollut aina minulle. Vaikeat asiat on helppo nauraa itkien ulos.

Mutta nauru vapauttaa ja parantaa. Vaikeita ja kipeitä asioita on helpompaa käsitellä naurun kautta ja sen avulla. 
Myös yksi syy, miksi minun on vaikeaa luottaa ihmisiin ja luottamuksen rakentumisessa menee vuosia, on se paljon pelkään satuttavani itseäni tai läheisiäni. Se on suojautumiskeino, eiväthän luolamiehetkään voineet luottaa keneen vaan, sillä silloin taisteltiin hengestään. Se kaikki selviytyminen on biologiaa, jota en voi kieltää. Jotkut loukkaantuvat, kun en heittäydy heti uuteen ihmissuhteeseen, mutta kuten huomaa; siihen on syynsä. Yritän ymmärtää ettei jokainen ihminen ole uhka minulle, mutta koska olen koko lapsuuteni uskonut näin ja todistanut uskomukseni liian monesti todeksi; on haastavaa muuttaa tapojaan. Mutta vanha koira voi oppia uusia temppuja.

Olen ihminen, joka näkee ihmisestä pienetkin ilmeet, vihjeet ja eleet. Minä näen kun ihminen on hermostunut, salailee jotain tai on innostunut. Ja tämä on hyvä puoleni, mutta samalla huono. Näen asioita, autan. Kun näen ihmisen olevan surullinen, en puhu säästä vaan vihjailen hieman ja lopulta minulle uskoudutaan ja kerrotaan kipeitäkin asioita. Minuun tukeudutaan ja minulta haetaan ymmärrystä sekä sitä että joku pelkästään kuuntelee. Ja koska kuuntelen aina, saan harvoin itse puheenvuoroa ja jään muiden varjoon. Silti samalla olen korvaamaton yhteisölle. Mutta, silloin kun avaan suuni, tiedän tarkalleen mitä sanoa ja miten. Sanon oikeat asiat, kun tarvitset lohtua, minä tiedän sen ja sitä sinä saat. Jaan myös ilot kanssasi. Minusta saa elinikäisen ystävän, joka on nöyrä. Kuulemma yhtä uskollinen kuin koira isännälleen. Tunnen oloni itsekeskeiseksi, kun toivon saavani puheenvuoron tai haluaisin että minua kuunnellaan ja arvostetaan. Toisaalta, kai ihminen voi sellaista vaatia sosiaalisessa kanssakäymisessä?

Osaan olla itsepäinen, ainakin oman pääni sisällä. Sanon ”se käy”, kun samaan aikaan mietin, että toisin olisi ehkä parempi. Yleensä syy miksi toisin olisi parempi, on minun itsekkyyteni. Mutta jälleen, tiedostan tämän haasteen ja olen sen kanssa tarkkana. Tämäkin on mielestäni selitettävissä biologialla. Ihmisten on täytynyt olla itsekkäistä selviytyäkseen alkeellisessa maailmassa. Nyt karkaan taas väärille raiteille..  Silti kaikesta huolimatta, kuulen usein olevani epäitsekäs ja ajattelevani liian vähän omaa parasta. Ristiriitaista.

Olen syvällinen ja erittäin pohdiskeleva ihminen. Ehkä niin, mieti asioita todella pitkälle, kaikista näkökulmista ja lopulta pääni on täynnä ajatuksia.  Joudun usein hillitsemään itseäni pohdiskelussa, muuten olen ”aivojen pimeällä puolella” ja vien teoriani liian pitkälle. Juuri nyt, minusta tuntuu että pohdin liikaa ”minäkäsitystä” ja kirjoittamisesta ei meinaa tulla loppua. Olenkin usein pohtinut kirjoittavani kirjan elämästäni ja sen käänteistä ehkä pohtia asioita jälkeenpäin nykyisestä elämäntilanteesta. Kirja olisi opettavainen. Nyt kuulostan hieman ylpeältä itsestäni, mutta minusta minulla on oikeus siihen. Minä kestin kaiken sen, mitä minun ei olisi tarvinnut nuoren elämässä kestää. Olen kokemusrikkaampi, kuin useat 50-vuotiaat. Ja minun täytyy olla kiitollinen siitä, että olen ylipäätään elossa. Uskomatonta, minun itsetunnolla sanoa näin, mutta; siinä on ehkä juhlan aihetta että olen tässä ja kirjoitan tätä.

Psykiatrini mukaan, siitä huolimatta mitä kaikkea elämä on tuonut vastaan minulle, on uskomatonta, miten osaan arvioida itseäni sekä katsoa itseäni ”ulkopuolisen silmin” ja kaikella tekemälläni on tarkoitus. Vaikka aina ei tunnukaan siltä, usein koen vaeltavani elämässä ja etsimässä syvempää ihmissuhdetta, mutten koskaan löydä sitä. Olen jostain muualta, toiselta planeetalta, toiselta universumilta, eri radioaalloilla enkä koskaan ole samoilla taajuuksilla. Kukaan elämässäni, ei koskaan vielä ole täysin pystynyt selvittämään arvoitusta nimeltä Ronja. Se on ikuinen salaisuus, arvoitus.