pelottaa

Miks mä en sovi tänne
Haluisin vaan huutaa tossa lattialla
Enkä vaan jotenkin jaksa
Mua pelottaa
Eikä mulla ole ketään
Miks en jaksa niinkuin kaikki muut
Miksen vaan mene töihin
Opiskele
Hymyile
Kaikki on jossain sumussa
Mä en saa otetta siitä

Miks maailma on näin paska
Hyvät lähtee ekana
Ihmiset näkee nälkää kun me ylensyödään
Mä en jaksa opiskella
Kun kaikki ei edes saa mahdollisuutta siihen
Ihmisiä on osastolla
Mä vaan oon surkea
Ihmiset alkoholisoituu
Ne ei saa hoitoa
Lääkereseptit käteen tai linnaan
Ihmiset katoo ympäriltä
Mä en pääse eteenpäin
Mä oon täällä
Miks en vaan ota apua ja empatiaa vastaan
Miks itketään ihmisten perään
Kun ei jaksettu niitä elossa koskaan nähdä
Voidaan olla vitun hvvillään
Ei nähdä. ollaan sokeita
Ei kerkeä
On kaikkea omaa paskaa
Asiat ei ookkaan entisellään

Turhautuminen on läsnä

Mua turhauttaa miten tää kaikki ihmee minusta viimeisetkin elonmerkit.
En jaksa pestä hiuksia, syön mitä sattuu ja en tunne itseni kovin viehättäväksi "kotihousuissa" ja yöpaidassa. Tuntuu että menetän otteen arjesta. Olen aina ollut se ihminen joka jaksaa, jaksaa ja jaksaa ja teen niin paljon kaikkea että aivot kiehui yli. Nyt en jaksa nousta ylös, käydä missää enkä nähdä ketään. Turhauttaa ihan älyttömästi. Miksi olen näin surkea, miksen pysty samaan kuin jokaikinen melkein tässä maailmassa? Psykiatrisen arvioinnin piti olla huomenna, mutta se peruuntui. Eli en tee seuraavaan kahteen viikkoon mitään.. Onneksi miesystäväni lupasi että voimme tehdä lokakuun lopussa jotain mukavaa, sen kunniaksi että olen jaksanut näin "hyvin". Meillä oli kai joku kriisi hänen kanssaan, mutta tunnen että asiat ehkä järjestyvät. En osaa sanoa mitään varmaksi, mutta hänen ongelma on se, ettei osaa ottaa pahaa oloani vastaan. (Ei hänen psykologi tarvitse olla, mutta tiedättehän, ymmärtäväisempi..?)

Tunnen itseni jälleen todella yksinäiseksi. Mietin vain koko ajan, mitä teen väärin, mikä vika? Ilmeilenkö väärin kun minulle puhutaan, olenko liian omalaatuinen, äänekäs vai hiljainen?
Kuten joskus kirjoitin, ihminen on kaikkea mitä luonteenpiirteisiin tulee, mutta ilmentää niistä vain tietyn osan "pinnalle". Minusta tuntuu, että minusta vaan pulpahtelee nämä kaikki piirteet samanaikaisesti ja se on ehkä aikamoinen sekasorto?
En tiedä, turhauttaa olla tälläinen. Turhauttaa niin paljon, kirjoittaminenkin on hankalaa, kun kaikki vaan juoksee pään sisällä ihansekaisin ja kaikki on mielessä muttei kuitenkaan mitään.

Sitten kun jaksan tehdä asioita, aivot kiehuvat yli. Järjestelen jumalauta jtn korvakoruja, puhelimen kuoria, pesen kämpän lattiasta kattoon ja kaikkea muuta.. Lista on loputon. Ehkä ajattelen että teen paljon ja kaikkea, sitten voin olla viikon tekemättä mitään?

Mietin kirjoittavani joskus postauksen kehonmuokkaukista, johon voisin ajansaatossa lisätä kuvia ja kokemuksia kun muokkauksia tulee lisää. Ainut intohimo elämässä just nyt, on kehonmuokkaus, pukeutuminen tms. Noh, katsotaan myöhemmin. Ei tullut muuten smileytä eikä industrial lävistyksiä. Ei ole anatomisesti mahdollista tehdä minulle, joten noin 10 sekunnin hätäratkaisuna toimivat tragus ja inner conch. Voin kertoa, jälkimmäinen teki kipeää. Mutta puhun siitäkin kehonmuokkauskirjoituksessa. Joo, sain sentään vähän lkeroitua tätä sekamelskaa ja suljettua jotain pois.

Katoin jälleen elokuvan "liikkuva linna" ja vaikka en yleisesti pidä japanin kultturista, arvostan studio ghiblin tuotantoa suuresti ja elokuvien "salaiset merkitykset ja urbaanilegendat kiehtoo minua sairaan paljon. Liikkuva linna-teemaan liittyen on ehkä tulossa tatuointia..

joo, moi.
(onpa jotenkin teiniagstipaskaa ⇓)