Miks mä en sovi tänne
Haluisin vaan huutaa tossa lattialla
Enkä vaan jotenkin jaksa
Mua pelottaa
Eikä mulla ole ketään
Miks en jaksa niinkuin kaikki muut
Miksen vaan mene töihin
Opiskele
Hymyile
Kaikki on jossain sumussa
Mä en saa otetta siitä
Miks maailma on näin paska
Hyvät lähtee ekana
Ihmiset näkee nälkää kun me ylensyödään
Mä en jaksa opiskella
Kun kaikki ei edes saa mahdollisuutta siihen
Ihmisiä on osastolla
Mä vaan oon surkea
Ihmiset alkoholisoituu
Ne ei saa hoitoa
Lääkereseptit käteen tai linnaan
Ihmiset katoo ympäriltä
Mä en pääse eteenpäin
Mä oon täällä
Miks en vaan ota apua ja empatiaa vastaan
Miks itketään ihmisten perään
Kun ei jaksettu niitä elossa koskaan nähdä
Voidaan olla vitun hvvillään
Ei nähdä. ollaan sokeita
Ei kerkeä
On kaikkea omaa paskaa
Asiat ei ookkaan entisellään
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ahdistus. Näytä kaikki tekstit
perjantai 2. marraskuuta 2018
maanantai 22. lokakuuta 2018
Turhautuminen on läsnä
Mua turhauttaa miten tää kaikki ihmee minusta viimeisetkin elonmerkit.
En jaksa pestä hiuksia, syön mitä sattuu ja en tunne itseni kovin viehättäväksi "kotihousuissa" ja yöpaidassa. Tuntuu että menetän otteen arjesta. Olen aina ollut se ihminen joka jaksaa, jaksaa ja jaksaa ja teen niin paljon kaikkea että aivot kiehui yli. Nyt en jaksa nousta ylös, käydä missää enkä nähdä ketään. Turhauttaa ihan älyttömästi. Miksi olen näin surkea, miksen pysty samaan kuin jokaikinen melkein tässä maailmassa? Psykiatrisen arvioinnin piti olla huomenna, mutta se peruuntui. Eli en tee seuraavaan kahteen viikkoon mitään.. Onneksi miesystäväni lupasi että voimme tehdä lokakuun lopussa jotain mukavaa, sen kunniaksi että olen jaksanut näin "hyvin". Meillä oli kai joku kriisi hänen kanssaan, mutta tunnen että asiat ehkä järjestyvät. En osaa sanoa mitään varmaksi, mutta hänen ongelma on se, ettei osaa ottaa pahaa oloani vastaan. (Ei hänen psykologi tarvitse olla, mutta tiedättehän, ymmärtäväisempi..?)
Tunnen itseni jälleen todella yksinäiseksi. Mietin vain koko ajan, mitä teen väärin, mikä vika? Ilmeilenkö väärin kun minulle puhutaan, olenko liian omalaatuinen, äänekäs vai hiljainen?
Kuten joskus kirjoitin, ihminen on kaikkea mitä luonteenpiirteisiin tulee, mutta ilmentää niistä vain tietyn osan "pinnalle". Minusta tuntuu, että minusta vaan pulpahtelee nämä kaikki piirteet samanaikaisesti ja se on ehkä aikamoinen sekasorto?
En tiedä, turhauttaa olla tälläinen. Turhauttaa niin paljon, kirjoittaminenkin on hankalaa, kun kaikki vaan juoksee pään sisällä ihansekaisin ja kaikki on mielessä muttei kuitenkaan mitään.
Sitten kun jaksan tehdä asioita, aivot kiehuvat yli. Järjestelen jumalauta jtn korvakoruja, puhelimen kuoria, pesen kämpän lattiasta kattoon ja kaikkea muuta.. Lista on loputon. Ehkä ajattelen että teen paljon ja kaikkea, sitten voin olla viikon tekemättä mitään?
Mietin kirjoittavani joskus postauksen kehonmuokkaukista, johon voisin ajansaatossa lisätä kuvia ja kokemuksia kun muokkauksia tulee lisää. Ainut intohimo elämässä just nyt, on kehonmuokkaus, pukeutuminen tms. Noh, katsotaan myöhemmin. Ei tullut muuten smileytä eikä industrial lävistyksiä. Ei ole anatomisesti mahdollista tehdä minulle, joten noin 10 sekunnin hätäratkaisuna toimivat tragus ja inner conch. Voin kertoa, jälkimmäinen teki kipeää. Mutta puhun siitäkin kehonmuokkauskirjoituksessa. Joo, sain sentään vähän lkeroitua tätä sekamelskaa ja suljettua jotain pois.
Katoin jälleen elokuvan "liikkuva linna" ja vaikka en yleisesti pidä japanin kultturista, arvostan studio ghiblin tuotantoa suuresti ja elokuvien "salaiset merkitykset ja urbaanilegendat kiehtoo minua sairaan paljon. Liikkuva linna-teemaan liittyen on ehkä tulossa tatuointia..
joo, moi.
(onpa jotenkin teiniagstipaskaa ⇓)
En jaksa pestä hiuksia, syön mitä sattuu ja en tunne itseni kovin viehättäväksi "kotihousuissa" ja yöpaidassa. Tuntuu että menetän otteen arjesta. Olen aina ollut se ihminen joka jaksaa, jaksaa ja jaksaa ja teen niin paljon kaikkea että aivot kiehui yli. Nyt en jaksa nousta ylös, käydä missää enkä nähdä ketään. Turhauttaa ihan älyttömästi. Miksi olen näin surkea, miksen pysty samaan kuin jokaikinen melkein tässä maailmassa? Psykiatrisen arvioinnin piti olla huomenna, mutta se peruuntui. Eli en tee seuraavaan kahteen viikkoon mitään.. Onneksi miesystäväni lupasi että voimme tehdä lokakuun lopussa jotain mukavaa, sen kunniaksi että olen jaksanut näin "hyvin". Meillä oli kai joku kriisi hänen kanssaan, mutta tunnen että asiat ehkä järjestyvät. En osaa sanoa mitään varmaksi, mutta hänen ongelma on se, ettei osaa ottaa pahaa oloani vastaan. (Ei hänen psykologi tarvitse olla, mutta tiedättehän, ymmärtäväisempi..?)
Tunnen itseni jälleen todella yksinäiseksi. Mietin vain koko ajan, mitä teen väärin, mikä vika? Ilmeilenkö väärin kun minulle puhutaan, olenko liian omalaatuinen, äänekäs vai hiljainen?
Kuten joskus kirjoitin, ihminen on kaikkea mitä luonteenpiirteisiin tulee, mutta ilmentää niistä vain tietyn osan "pinnalle". Minusta tuntuu, että minusta vaan pulpahtelee nämä kaikki piirteet samanaikaisesti ja se on ehkä aikamoinen sekasorto?
En tiedä, turhauttaa olla tälläinen. Turhauttaa niin paljon, kirjoittaminenkin on hankalaa, kun kaikki vaan juoksee pään sisällä ihansekaisin ja kaikki on mielessä muttei kuitenkaan mitään.
Sitten kun jaksan tehdä asioita, aivot kiehuvat yli. Järjestelen jumalauta jtn korvakoruja, puhelimen kuoria, pesen kämpän lattiasta kattoon ja kaikkea muuta.. Lista on loputon. Ehkä ajattelen että teen paljon ja kaikkea, sitten voin olla viikon tekemättä mitään?
Mietin kirjoittavani joskus postauksen kehonmuokkaukista, johon voisin ajansaatossa lisätä kuvia ja kokemuksia kun muokkauksia tulee lisää. Ainut intohimo elämässä just nyt, on kehonmuokkaus, pukeutuminen tms. Noh, katsotaan myöhemmin. Ei tullut muuten smileytä eikä industrial lävistyksiä. Ei ole anatomisesti mahdollista tehdä minulle, joten noin 10 sekunnin hätäratkaisuna toimivat tragus ja inner conch. Voin kertoa, jälkimmäinen teki kipeää. Mutta puhun siitäkin kehonmuokkauskirjoituksessa. Joo, sain sentään vähän lkeroitua tätä sekamelskaa ja suljettua jotain pois.
Katoin jälleen elokuvan "liikkuva linna" ja vaikka en yleisesti pidä japanin kultturista, arvostan studio ghiblin tuotantoa suuresti ja elokuvien "salaiset merkitykset ja urbaanilegendat kiehtoo minua sairaan paljon. Liikkuva linna-teemaan liittyen on ehkä tulossa tatuointia..
joo, moi.
(onpa jotenkin teiniagstipaskaa ⇓)
keskiviikko 10. lokakuuta 2018
Mitäs sitten?
Tätä blogia on yllättävän moni käynyt vilkaisemassa. Jännää.
Sairasloma on ohi, eilen kävin koululla pyörähtämässä. Meillä oli mukavaa, korikiipeilyä! En kyllä ite kiivennyt, olin varautunut koulupäivään farkut jalassa (uudet farkut hei) enkä halunut ottaa riskiä repeytymisestä.
Kävin psykiatrilla. Puhuttiin mun arvottomuuden tunteesta, siitä kuinka koen tosi pahaa rakkauden kaipuuta. Jos on elämässään nähnyt vain huonoja ihmissuhteita, ei osaa edes etsiä hyvää sellaista. Katsotaan, mitä tämän asian suhteen tapahtuu. "Elämä kantaa".
Huomenna koulupalaveri psykiatrin ja luokanohjaajan kanssa. Olen hieman jännittynyt, mutta luotan psykiatriini. Hän tietää mikä olisi parhaakseni. Ajattelimme tehdä minulle henkilokohtaisen opetussuunnitelman, jossa mennään minun terveys edellä. Mutta en koe tämän hetkisen koulunkäynnin olevan rankkaa, mutta kun mun olo romahtaa ⇒ siitä tulee rankkaa. Ja koska olo on tälläinen, ollut pitkän aikaa, on kai fiksua hiljentää tahtia.
Ainut hyvä puoli pohjalle joutumisessa on mun luovuuden herääminen. Kliseistä, mutta totta. Oon piirtänyt pitkästä aikaa ja kirjoittanut runoja lisää ja vielä lisää.
Eilen illalla mulle tuli kamala kuolemanpelko. Olo oli epätodellinen ja ahdistunut. Onneksi olin todellä väsynyt ja nukahdin pian, vaikka sydämen rauhoittamisessa meni hetki. Mun sydän hakkaa iltaisin niin lujaa, se tuntuu siltä kuin se lähtisi kohta irti. Sydänfilmeissä kyllä näkyikin sen lyövän keskimääräistä nopeampaa. Mutta ehkä huomaan sydämen lyönnit vain iltaisin, kun rauhoitun.
Hyi vittu, alkoi yht'äkkiä oksettaa..
Ostin muuten k-kaupasta pirkka mansikoita! Hinnasta menee vissiin osa Roosa-nauha keräykseen. Tuli kiva olo. Ostan melkeinpä aina luomutuotteita, välillä vegaanisia. Nyt tulevana lauantaina, menen erään henkilön kanssa syömään vegaaniravintolaan ja mä olen todella innoissani. Tavallaan pieni juttu, mutta mulle tärkeä ja iso. Ja tottakai, ruokailuseura on tärkeä.
Pyrin pienin jutuin auttamaan meidän kaunista planeettaa. Eilen just pohdin sitä, että vaikka mietinkin usein sitä kuinka kamala tämä maailma on, silti se on niin sanoinkuvaamattoman kaunis. Tarkennan siis; ihmiset ovat kamalia, maailma kaunis.
Mutta tosiaan, lähden perjantaina Jyväskylään. Käyn lävistettävänä jälleen. ostamassa ehkä uusia huulipunia. Vihaan sitä, miten paljon saan mielihyvää kun ostan itselleni jtn. Se on vain "materialismionnellisuutta", joka kestää vain hetken. Kehonmuokkaukset on kyllä tässä asiassa poikkeus, rakastan niitä ja koen niiden parantavan jopa itsetuntoani.
Joka tapauksessa, viikonlopusta on tulossa mukava. Käymme tämän erityisen henkilön kanssa syömässä, lävistyshommia sekä perhe.
(Btw, tatuointiaika 7.joulukuuta.. jännää)
Tarkennettuna muuten edellisiin kirjoituksiin, puhun osittain väärästä diagnoosista. F33, toistuva masennus pitää myös paikkansa, mutta siihen "lisänä" F32.3 Vaikea-asteinen masennustila, psykoottinen masennus. En tiedä miksi, mulle on tärkeää etten kerro asioita väärin. Ja jostain syystä minulla on kova tarve uskotella ihmisille "tämä on totta, uskokaa älkää vähätelkö". Ymmärtänete varmaan.
Lisään tonne sivulle piakkoin "liity lukijaksi" tms jutun. Olisi kiva tietää, lukeeko kukaan tätä vakituisesti ja mitä mieltä olette? Kirjoitustyylistäni pidän (harva asia mistä olen ylpeä), mutta muita mietteitä? Haluutteko että kerron jtn muuta itsestäni?
Mutjoo, moi.
PS. ootteko koskaan miettineet, että ihmiset rakastavat sitä tunnetta kun rakastaa jotain, eivätkä he oikeasti rakasta itse henkilöä, vaan sitä tunnetta?
kuvan lähde: https://clipartxtras.com/categories/view/201a2eb9d9d4729e385ae307a24218a14ba53665/psychotic-depression-drawings.html
Sairasloma on ohi, eilen kävin koululla pyörähtämässä. Meillä oli mukavaa, korikiipeilyä! En kyllä ite kiivennyt, olin varautunut koulupäivään farkut jalassa (uudet farkut hei) enkä halunut ottaa riskiä repeytymisestä.
Kävin psykiatrilla. Puhuttiin mun arvottomuuden tunteesta, siitä kuinka koen tosi pahaa rakkauden kaipuuta. Jos on elämässään nähnyt vain huonoja ihmissuhteita, ei osaa edes etsiä hyvää sellaista. Katsotaan, mitä tämän asian suhteen tapahtuu. "Elämä kantaa".
Huomenna koulupalaveri psykiatrin ja luokanohjaajan kanssa. Olen hieman jännittynyt, mutta luotan psykiatriini. Hän tietää mikä olisi parhaakseni. Ajattelimme tehdä minulle henkilokohtaisen opetussuunnitelman, jossa mennään minun terveys edellä. Mutta en koe tämän hetkisen koulunkäynnin olevan rankkaa, mutta kun mun olo romahtaa ⇒ siitä tulee rankkaa. Ja koska olo on tälläinen, ollut pitkän aikaa, on kai fiksua hiljentää tahtia.
Ainut hyvä puoli pohjalle joutumisessa on mun luovuuden herääminen. Kliseistä, mutta totta. Oon piirtänyt pitkästä aikaa ja kirjoittanut runoja lisää ja vielä lisää.
Eilen illalla mulle tuli kamala kuolemanpelko. Olo oli epätodellinen ja ahdistunut. Onneksi olin todellä väsynyt ja nukahdin pian, vaikka sydämen rauhoittamisessa meni hetki. Mun sydän hakkaa iltaisin niin lujaa, se tuntuu siltä kuin se lähtisi kohta irti. Sydänfilmeissä kyllä näkyikin sen lyövän keskimääräistä nopeampaa. Mutta ehkä huomaan sydämen lyönnit vain iltaisin, kun rauhoitun.
Hyi vittu, alkoi yht'äkkiä oksettaa..
Ostin muuten k-kaupasta pirkka mansikoita! Hinnasta menee vissiin osa Roosa-nauha keräykseen. Tuli kiva olo. Ostan melkeinpä aina luomutuotteita, välillä vegaanisia. Nyt tulevana lauantaina, menen erään henkilön kanssa syömään vegaaniravintolaan ja mä olen todella innoissani. Tavallaan pieni juttu, mutta mulle tärkeä ja iso. Ja tottakai, ruokailuseura on tärkeä.
Pyrin pienin jutuin auttamaan meidän kaunista planeettaa. Eilen just pohdin sitä, että vaikka mietinkin usein sitä kuinka kamala tämä maailma on, silti se on niin sanoinkuvaamattoman kaunis. Tarkennan siis; ihmiset ovat kamalia, maailma kaunis.
Mutta tosiaan, lähden perjantaina Jyväskylään. Käyn lävistettävänä jälleen. ostamassa ehkä uusia huulipunia. Vihaan sitä, miten paljon saan mielihyvää kun ostan itselleni jtn. Se on vain "materialismionnellisuutta", joka kestää vain hetken. Kehonmuokkaukset on kyllä tässä asiassa poikkeus, rakastan niitä ja koen niiden parantavan jopa itsetuntoani.
Joka tapauksessa, viikonlopusta on tulossa mukava. Käymme tämän erityisen henkilön kanssa syömässä, lävistyshommia sekä perhe.
(Btw, tatuointiaika 7.joulukuuta.. jännää)
Tarkennettuna muuten edellisiin kirjoituksiin, puhun osittain väärästä diagnoosista. F33, toistuva masennus pitää myös paikkansa, mutta siihen "lisänä" F32.3 Vaikea-asteinen masennustila, psykoottinen masennus. En tiedä miksi, mulle on tärkeää etten kerro asioita väärin. Ja jostain syystä minulla on kova tarve uskotella ihmisille "tämä on totta, uskokaa älkää vähätelkö". Ymmärtänete varmaan.
Lisään tonne sivulle piakkoin "liity lukijaksi" tms jutun. Olisi kiva tietää, lukeeko kukaan tätä vakituisesti ja mitä mieltä olette? Kirjoitustyylistäni pidän (harva asia mistä olen ylpeä), mutta muita mietteitä? Haluutteko että kerron jtn muuta itsestäni?
Mutjoo, moi.
PS. ootteko koskaan miettineet, että ihmiset rakastavat sitä tunnetta kun rakastaa jotain, eivätkä he oikeasti rakasta itse henkilöä, vaan sitä tunnetta?
kuvan lähde: https://clipartxtras.com/categories/view/201a2eb9d9d4729e385ae307a24218a14ba53665/psychotic-depression-drawings.html
keskiviikko 3. lokakuuta 2018
Sanomattomat sanat, jotka sattuu
Miten muodostaisi sen tekstiksi?
Miten selittää, tätä usvaa?
Ihminen on idiootti. Ihminen on erikoinen.
Jaksaa pitää niin kauan roolia yllä, sitten esirippu tippuu romahtaen alas.
Totuus paljastuu. Samaan aikaan kun toivoit jonkun huomaavan hätähuudot, silti hävettää.
Älkää katsoko minuun, älkää tuomitko silmillänne, eleillänne. En voi kasvojani teille näyttää, en aio tulla enään paikalle. Älkää kuiskiko selän takana, älkää.
Herätä minut usvasta, ravistele, katso silmiin ja huuda. Läpsi naamani vaikka verille, kunnes tajuan järkiini tulla. Uskottele itsellesi vielä hetki; sinä kontrolloit tätä. Vaella kaduilla, pyydä toistamaan sanat, siristele silmiäsi kuin olisit juuri herännyt. Ole vainoharhainen, uskottele että peilissä livahti joku. Tärise kuin narkomaani, ilman annostaan. Tämä ei ole minä, missä olet? Kuka tämä on, hän ottaa minut? Hän valtaa raaja raajalta. Älä masennu, sähän olet terve, normaali ihminen. Siivoa, naura, tanssi, toista orjallisesti.Toista, toista, toista, toista, toista...
Häpeällistä ja tuskaista. Asiasta on helpompi kirjoittaa, koska en erityisemmin puhu kenellekkään. Olen lähipiirissä vaiennut asiasta, mikä ei ainakaan helpota tilannetta. En osaa kirjoittaa asioista, muuten kuin runollisella tyylillä. Vertauskuvin on helpompaa kertoa.
En osaa selittää tätä. Romahdus vuonna 2016, luulin ettei sen pahempaa mieleni kanssa tule koskaan.
Osastolla kerroin viillelleeni vain ja menin vahingossa yli. "En halua kuolla, haluan kotiin."
Olin helvetin kipeä päästäni. "Mä olen niin väsynyt, etten saa taaskaan nukuttua."
Huomasin huonon jakson jo aikaisemmin. Uskottelin asioiden olevan mallillaan. Olen nuori nainen joka nauttii elämästä. Muut sitä eivät huomaa, ainut asia millä huonon jakson kohdallani havaitsee, on se että syrjäydyn enkä pidä yhteyttä. Pakkomielteet ovat voimakkaammin esillä, kuin yleensä-
Onkohan tämä joku kahden vuoden välinen "Nyt riittää, lopeta ja rauhoitu juttu"?
Nyt en ole osastolla. Ei kaukana siitä käyty. Koska nuorisoalalla tehdään paljon toiminnallisia juttuja, meillä oli leirikoulu. Rakastan kaikkea toiminnallista ja ajatuksena luonnossa, leirillä ei ollut ollenkaan paha ajatus. Tietenkin, ihmisen perus luonteenpiirtenä ja itsesuojeluvaistona mua jännittää kaikki, mutta pääsääntöisesti leiri oli mukava. Tiistai 25.9, heräsin klo 5 kipinävuoroon. Kello viiden herätykset on minulle tavanomaisia, herään melkein poikkeuksetta viiden maissa. Rakastan herätä ajoissa, kun koko maailma nukkuu. Voin olla hetken, ilman mitään ärsykkeitä. Mikään ei voi häiritä minua, on vain minä.
Joka tapauksessa, olin hieman aamuväsynyt. Aivoilla menee keskimäärin kaksi tuntia herätä. Siksikin on hyvä herätä viideltä, olen pirteä aamu seitsemältä. Oloni poikkesi voimakkaasti normaalista. Tuntui, etten herännyt ollenkaan. Joillekkin tunne väsymyksestä ja "hölmöyden tunteesta" ovat normaaleja. Minulle ei. Jos aamuväsymykseni kestää tavallista kaemmin, on kaksi vaihtoehtoa; minulla on kuumetta tai päässä naksahti jtn.
Olotila jatkui, jatkui ja jatkui. Selkääni alkoi koskea, päähän sattui ja olin kalpea. Sitten minulla pimeni päässä. En muista tapahtumista kunnolla mitään. Itkin kai ja olin ehkä jopa hysteerinen(?)
Halusin olla oma itseni, normaali ihminen. Olo oli kaikkea muuta, en kokenut olevani siinä hetkessä. Koin itseni epätodelliseksi, tilanteen ja kaiken mitä silloin tapahtui. Tuntui kuin olisin ollut 3 promillen humalassa tai että minut olisi huumattu.
Koska en muista sen kummemmin, kuin kamalan ahdistuksen, se siitä.
Pääsin Saarijärvelle, miesystäväni asunnolle. Kello oli ehkä jo lähemmäksi 12 yöllä kun saavuin talon eteen. Itkin monta tuntia ja pakkomielteisenä siisteydestä/järjestyksestä, minä siivosin asuntoa ja purin osan leiritavaroistani. Nukahdin keittiöön tuolille ja raahauduin sänkyyn. Tuntui että kuolen, olo oli niin järkyttävä.
Aamulla heräsin klo 6 ja lähdin suoraan sängystä pesemään vessaa. Sen jälkeen tulin takaisin sänkyyn ja nukuin koko päivän.
Viimeinen viikko on mennyt sumussa, usvassa. Kun sumua raivaa käsillään tieltä pois, sumu vain sakenee. Kadotan itseni sumun sekaan, näen itsestäni vain silmät.
Tuijotan koulun wc:n peilistä silmiäni. Ne ovat itkusta punaiset, ripsiväri on levinnyt ja valunut kaulalle asti. Neljä tuntia unta. Heräsin yöllä noin klo 4 enkä enään nukkunut.
On maanantai, etsin eri kriisipuhelimien numeroita.
Tuntui melkein kuin olisi raiskattu sinne wc:n lattialle. Kukaan ei auta, on häpeällistä olla rikki. Miten minä suorittaja ja selviytyjä, ole jälleen tässä tilanteessa? Enkö oppinut mitään? "Masennus on kasvattunut mua" No vittu, ei siltä vaikuta! Olisi tehnyt mieli ruoskia itseään, miksi minä petän itseni? Eikö minun pitänyt olla ainut ihminen joka on järkkymätön kuin kallio, johon voi luottaa? Minun piti olla se kallio, joka ei heilu.
Kun puhut, oot valittaja. Kun et halua sitten enään puhua, olet idiootti, koska et puhu ennen kuin on myöhäistä.
Olin tiistain kotona. Tunnit tuntui päiviltä, siivosin, järjestelin, urheilin, luin ja tein kaikkea mitä stereotypisesti kunnon ihmiset tekevät. "Minä olen ok, mä en ole hullu."
Keskiviikko. Koko edellisilta meni miettiessä. Kaikki on sumussa, sen usvaverhon takana. En muista edes miksi itkettää. Sidon kengännauhat, vaikka bussiin lähtöön on vielä 30min. Vilkaisu peiliin; ei sitä jaksa jäädä tuijottamaan, se ihminen on kadonnut, eikä tule takaisin.
Aamu, ahdistus. Bussissa itkettää. "Mä varmaan oon niin sekaisin, että joudun jäädä ehkä sairaslomalle. En halua, mitä järkeä elämässä, jos ei hoida hommiaan? Miten kehtaan näyttää naamaani? Nämä kaikki tietävät minun salaisuuden, mä olen hullu."
Psykiatrin vastaanotolla itken pelkästä helpotuksesta. Turvasatama, joku auttaa. Mun ei tarvitse enään jaksaa, joku jaksaa mun puolesta. En konttrolloi enään tätä kaikkea, joku ottaa sen vastuun. Toisaalta, mä en kuulemma olisi kauaa enään konttrolllinut mitään.
"Psykoosin ensioireita, mutta voimme ehkäistä sen.Sun aivot tarvitsee taukoa, ne ovat sammuttanet itsensä, koska ne on ylikuormittuneet. Varaan lääkärille ajan, aloitetaan lääkkeet uudestaan. Soitan myös sun koululle ja terveydenhoitajalle. Sovitaan että otetaan verikokeita, onko sun varastorauta millä mallilla. Koululla voitaisiin pitää kokous, miten helpotetaan sun oloa."
Luoja, kiitos. Joku auttoi minua. En ole erämaassa ilman vettä enään.
Viikon sairasloma. Katsotaan sen jälkeen tilannetta uudestaan. Epätoivoinen olo, mutta helpottunut. Joku auttaa minua nyt.
"Olen oikeastaan ihmetellyt, miten olet näin kauan jaksanut ilman romahduksia."
Muistakaa huolehtia itsestänne js läheisistä. Ja jos joku ihminen osoittaa sosiaalisessa mediassa masennus tai muun mt-ongelman merkkejä; kysykää "mitä kuuluu?". Se helpottaa, jos kuuntelet ja vastaanotat tiedon aidosti. Joskus on jo liian myöhäistä, mutta ei voi syyttää ettet yrittänyt.
Älä tuomitse ihmistä, tietämättä taustoja. Se kylähullu, voi olla helvetin terävä kaveri.
Älä määrittele minua tai ketään hulluksi/epänormaaliksi. Noin puolet suomalaisista sairastuu elämänsä aikana mt-ongelmiin. Tilaston mukaan se on melkeinpä normaalia?
Kirjoitin tekstin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Tajunnanvirta vei mukanaan heti kun heräsin klo 4. Kirjoitin, kunnes huomasin kellon olevan 5. Pätkä tekstistä alla.
Miten selittää, tätä usvaa?
Ihminen on idiootti. Ihminen on erikoinen.
Jaksaa pitää niin kauan roolia yllä, sitten esirippu tippuu romahtaen alas.
Totuus paljastuu. Samaan aikaan kun toivoit jonkun huomaavan hätähuudot, silti hävettää.
Älkää katsoko minuun, älkää tuomitko silmillänne, eleillänne. En voi kasvojani teille näyttää, en aio tulla enään paikalle. Älkää kuiskiko selän takana, älkää.
Herätä minut usvasta, ravistele, katso silmiin ja huuda. Läpsi naamani vaikka verille, kunnes tajuan järkiini tulla. Uskottele itsellesi vielä hetki; sinä kontrolloit tätä. Vaella kaduilla, pyydä toistamaan sanat, siristele silmiäsi kuin olisit juuri herännyt. Ole vainoharhainen, uskottele että peilissä livahti joku. Tärise kuin narkomaani, ilman annostaan. Tämä ei ole minä, missä olet? Kuka tämä on, hän ottaa minut? Hän valtaa raaja raajalta. Älä masennu, sähän olet terve, normaali ihminen. Siivoa, naura, tanssi, toista orjallisesti.Toista, toista, toista, toista, toista...
Häpeällistä ja tuskaista. Asiasta on helpompi kirjoittaa, koska en erityisemmin puhu kenellekkään. Olen lähipiirissä vaiennut asiasta, mikä ei ainakaan helpota tilannetta. En osaa kirjoittaa asioista, muuten kuin runollisella tyylillä. Vertauskuvin on helpompaa kertoa.
En osaa selittää tätä. Romahdus vuonna 2016, luulin ettei sen pahempaa mieleni kanssa tule koskaan.
Osastolla kerroin viillelleeni vain ja menin vahingossa yli. "En halua kuolla, haluan kotiin."
Olin helvetin kipeä päästäni. "Mä olen niin väsynyt, etten saa taaskaan nukuttua."
Huomasin huonon jakson jo aikaisemmin. Uskottelin asioiden olevan mallillaan. Olen nuori nainen joka nauttii elämästä. Muut sitä eivät huomaa, ainut asia millä huonon jakson kohdallani havaitsee, on se että syrjäydyn enkä pidä yhteyttä. Pakkomielteet ovat voimakkaammin esillä, kuin yleensä-
Onkohan tämä joku kahden vuoden välinen "Nyt riittää, lopeta ja rauhoitu juttu"?
Nyt en ole osastolla. Ei kaukana siitä käyty. Koska nuorisoalalla tehdään paljon toiminnallisia juttuja, meillä oli leirikoulu. Rakastan kaikkea toiminnallista ja ajatuksena luonnossa, leirillä ei ollut ollenkaan paha ajatus. Tietenkin, ihmisen perus luonteenpiirtenä ja itsesuojeluvaistona mua jännittää kaikki, mutta pääsääntöisesti leiri oli mukava. Tiistai 25.9, heräsin klo 5 kipinävuoroon. Kello viiden herätykset on minulle tavanomaisia, herään melkein poikkeuksetta viiden maissa. Rakastan herätä ajoissa, kun koko maailma nukkuu. Voin olla hetken, ilman mitään ärsykkeitä. Mikään ei voi häiritä minua, on vain minä.
Joka tapauksessa, olin hieman aamuväsynyt. Aivoilla menee keskimäärin kaksi tuntia herätä. Siksikin on hyvä herätä viideltä, olen pirteä aamu seitsemältä. Oloni poikkesi voimakkaasti normaalista. Tuntui, etten herännyt ollenkaan. Joillekkin tunne väsymyksestä ja "hölmöyden tunteesta" ovat normaaleja. Minulle ei. Jos aamuväsymykseni kestää tavallista kaemmin, on kaksi vaihtoehtoa; minulla on kuumetta tai päässä naksahti jtn.
Olotila jatkui, jatkui ja jatkui. Selkääni alkoi koskea, päähän sattui ja olin kalpea. Sitten minulla pimeni päässä. En muista tapahtumista kunnolla mitään. Itkin kai ja olin ehkä jopa hysteerinen(?)
Halusin olla oma itseni, normaali ihminen. Olo oli kaikkea muuta, en kokenut olevani siinä hetkessä. Koin itseni epätodelliseksi, tilanteen ja kaiken mitä silloin tapahtui. Tuntui kuin olisin ollut 3 promillen humalassa tai että minut olisi huumattu.
Koska en muista sen kummemmin, kuin kamalan ahdistuksen, se siitä.
Pääsin Saarijärvelle, miesystäväni asunnolle. Kello oli ehkä jo lähemmäksi 12 yöllä kun saavuin talon eteen. Itkin monta tuntia ja pakkomielteisenä siisteydestä/järjestyksestä, minä siivosin asuntoa ja purin osan leiritavaroistani. Nukahdin keittiöön tuolille ja raahauduin sänkyyn. Tuntui että kuolen, olo oli niin järkyttävä.
Aamulla heräsin klo 6 ja lähdin suoraan sängystä pesemään vessaa. Sen jälkeen tulin takaisin sänkyyn ja nukuin koko päivän.
Viimeinen viikko on mennyt sumussa, usvassa. Kun sumua raivaa käsillään tieltä pois, sumu vain sakenee. Kadotan itseni sumun sekaan, näen itsestäni vain silmät.
Tuijotan koulun wc:n peilistä silmiäni. Ne ovat itkusta punaiset, ripsiväri on levinnyt ja valunut kaulalle asti. Neljä tuntia unta. Heräsin yöllä noin klo 4 enkä enään nukkunut.
On maanantai, etsin eri kriisipuhelimien numeroita.
Tuntui melkein kuin olisi raiskattu sinne wc:n lattialle. Kukaan ei auta, on häpeällistä olla rikki. Miten minä suorittaja ja selviytyjä, ole jälleen tässä tilanteessa? Enkö oppinut mitään? "Masennus on kasvattunut mua" No vittu, ei siltä vaikuta! Olisi tehnyt mieli ruoskia itseään, miksi minä petän itseni? Eikö minun pitänyt olla ainut ihminen joka on järkkymätön kuin kallio, johon voi luottaa? Minun piti olla se kallio, joka ei heilu.
Kun puhut, oot valittaja. Kun et halua sitten enään puhua, olet idiootti, koska et puhu ennen kuin on myöhäistä.
Olin tiistain kotona. Tunnit tuntui päiviltä, siivosin, järjestelin, urheilin, luin ja tein kaikkea mitä stereotypisesti kunnon ihmiset tekevät. "Minä olen ok, mä en ole hullu."
Keskiviikko. Koko edellisilta meni miettiessä. Kaikki on sumussa, sen usvaverhon takana. En muista edes miksi itkettää. Sidon kengännauhat, vaikka bussiin lähtöön on vielä 30min. Vilkaisu peiliin; ei sitä jaksa jäädä tuijottamaan, se ihminen on kadonnut, eikä tule takaisin.
Aamu, ahdistus. Bussissa itkettää. "Mä varmaan oon niin sekaisin, että joudun jäädä ehkä sairaslomalle. En halua, mitä järkeä elämässä, jos ei hoida hommiaan? Miten kehtaan näyttää naamaani? Nämä kaikki tietävät minun salaisuuden, mä olen hullu."
Psykiatrin vastaanotolla itken pelkästä helpotuksesta. Turvasatama, joku auttaa. Mun ei tarvitse enään jaksaa, joku jaksaa mun puolesta. En konttrolloi enään tätä kaikkea, joku ottaa sen vastuun. Toisaalta, mä en kuulemma olisi kauaa enään konttrolllinut mitään.
"Psykoosin ensioireita, mutta voimme ehkäistä sen.Sun aivot tarvitsee taukoa, ne ovat sammuttanet itsensä, koska ne on ylikuormittuneet. Varaan lääkärille ajan, aloitetaan lääkkeet uudestaan. Soitan myös sun koululle ja terveydenhoitajalle. Sovitaan että otetaan verikokeita, onko sun varastorauta millä mallilla. Koululla voitaisiin pitää kokous, miten helpotetaan sun oloa."
Luoja, kiitos. Joku auttoi minua. En ole erämaassa ilman vettä enään.
Viikon sairasloma. Katsotaan sen jälkeen tilannetta uudestaan. Epätoivoinen olo, mutta helpottunut. Joku auttaa minua nyt.
"Olen oikeastaan ihmetellyt, miten olet näin kauan jaksanut ilman romahduksia."
Muistakaa huolehtia itsestänne js läheisistä. Ja jos joku ihminen osoittaa sosiaalisessa mediassa masennus tai muun mt-ongelman merkkejä; kysykää "mitä kuuluu?". Se helpottaa, jos kuuntelet ja vastaanotat tiedon aidosti. Joskus on jo liian myöhäistä, mutta ei voi syyttää ettet yrittänyt.
Älä tuomitse ihmistä, tietämättä taustoja. Se kylähullu, voi olla helvetin terävä kaveri.
Älä määrittele minua tai ketään hulluksi/epänormaaliksi. Noin puolet suomalaisista sairastuu elämänsä aikana mt-ongelmiin. Tilaston mukaan se on melkeinpä normaalia?
Kirjoitin tekstin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Tajunnanvirta vei mukanaan heti kun heräsin klo 4. Kirjoitin, kunnes huomasin kellon olevan 5. Pätkä tekstistä alla.
"Hetken kiinni täällä
Tässä maailmassa
Pääset pois
Jätä jännitys pois
Se valuu pois lakanoille
Myttyiset lakanat
Hengitä
Koe olevasi elossa
Esitä hetki
Nauti olla siinä
Että jokainen hetki on korvaamaton
Minäkin olen
Vaikkei sitä kukaan sano
Kauan jaksat uskotella itsellesi
Olleesi edes joskus tärkeä osa tätä
Kauan uskot jaksavasi
Kello 4.34
Keuhkot rahisee
Ahdistus palaa
Jumissa kaikki
Anna minulle syy
Jatkaa vielä aamuun
Laita musiikkia kovemmalle
Viillä kovempaa
Kokeile oletko elossa
Tuntuuko syke?"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)