Miten selittää, tätä usvaa?
Ihminen on idiootti. Ihminen on erikoinen.
Jaksaa pitää niin kauan roolia yllä, sitten esirippu tippuu romahtaen alas.
Totuus paljastuu. Samaan aikaan kun toivoit jonkun huomaavan hätähuudot, silti hävettää.
Älkää katsoko minuun, älkää tuomitko silmillänne, eleillänne. En voi kasvojani teille näyttää, en aio tulla enään paikalle. Älkää kuiskiko selän takana, älkää.
Herätä minut usvasta, ravistele, katso silmiin ja huuda. Läpsi naamani vaikka verille, kunnes tajuan järkiini tulla. Uskottele itsellesi vielä hetki; sinä kontrolloit tätä. Vaella kaduilla, pyydä toistamaan sanat, siristele silmiäsi kuin olisit juuri herännyt. Ole vainoharhainen, uskottele että peilissä livahti joku. Tärise kuin narkomaani, ilman annostaan. Tämä ei ole minä, missä olet? Kuka tämä on, hän ottaa minut? Hän valtaa raaja raajalta. Älä masennu, sähän olet terve, normaali ihminen. Siivoa, naura, tanssi, toista orjallisesti.Toista, toista, toista, toista, toista...
Häpeällistä ja tuskaista. Asiasta on helpompi kirjoittaa, koska en erityisemmin puhu kenellekkään. Olen lähipiirissä vaiennut asiasta, mikä ei ainakaan helpota tilannetta. En osaa kirjoittaa asioista, muuten kuin runollisella tyylillä. Vertauskuvin on helpompaa kertoa.
En osaa selittää tätä. Romahdus vuonna 2016, luulin ettei sen pahempaa mieleni kanssa tule koskaan.
Osastolla kerroin viillelleeni vain ja menin vahingossa yli. "En halua kuolla, haluan kotiin."
Olin helvetin kipeä päästäni. "Mä olen niin väsynyt, etten saa taaskaan nukuttua."
Huomasin huonon jakson jo aikaisemmin. Uskottelin asioiden olevan mallillaan. Olen nuori nainen joka nauttii elämästä. Muut sitä eivät huomaa, ainut asia millä huonon jakson kohdallani havaitsee, on se että syrjäydyn enkä pidä yhteyttä. Pakkomielteet ovat voimakkaammin esillä, kuin yleensä-
Onkohan tämä joku kahden vuoden välinen "Nyt riittää, lopeta ja rauhoitu juttu"?
Nyt en ole osastolla. Ei kaukana siitä käyty. Koska nuorisoalalla tehdään paljon toiminnallisia juttuja, meillä oli leirikoulu. Rakastan kaikkea toiminnallista ja ajatuksena luonnossa, leirillä ei ollut ollenkaan paha ajatus. Tietenkin, ihmisen perus luonteenpiirtenä ja itsesuojeluvaistona mua jännittää kaikki, mutta pääsääntöisesti leiri oli mukava. Tiistai 25.9, heräsin klo 5 kipinävuoroon. Kello viiden herätykset on minulle tavanomaisia, herään melkein poikkeuksetta viiden maissa. Rakastan herätä ajoissa, kun koko maailma nukkuu. Voin olla hetken, ilman mitään ärsykkeitä. Mikään ei voi häiritä minua, on vain minä.
Joka tapauksessa, olin hieman aamuväsynyt. Aivoilla menee keskimäärin kaksi tuntia herätä. Siksikin on hyvä herätä viideltä, olen pirteä aamu seitsemältä. Oloni poikkesi voimakkaasti normaalista. Tuntui, etten herännyt ollenkaan. Joillekkin tunne väsymyksestä ja "hölmöyden tunteesta" ovat normaaleja. Minulle ei. Jos aamuväsymykseni kestää tavallista kaemmin, on kaksi vaihtoehtoa; minulla on kuumetta tai päässä naksahti jtn.
Olotila jatkui, jatkui ja jatkui. Selkääni alkoi koskea, päähän sattui ja olin kalpea. Sitten minulla pimeni päässä. En muista tapahtumista kunnolla mitään. Itkin kai ja olin ehkä jopa hysteerinen(?)
Halusin olla oma itseni, normaali ihminen. Olo oli kaikkea muuta, en kokenut olevani siinä hetkessä. Koin itseni epätodelliseksi, tilanteen ja kaiken mitä silloin tapahtui. Tuntui kuin olisin ollut 3 promillen humalassa tai että minut olisi huumattu.
Koska en muista sen kummemmin, kuin kamalan ahdistuksen, se siitä.
Pääsin Saarijärvelle, miesystäväni asunnolle. Kello oli ehkä jo lähemmäksi 12 yöllä kun saavuin talon eteen. Itkin monta tuntia ja pakkomielteisenä siisteydestä/järjestyksestä, minä siivosin asuntoa ja purin osan leiritavaroistani. Nukahdin keittiöön tuolille ja raahauduin sänkyyn. Tuntui että kuolen, olo oli niin järkyttävä.
Aamulla heräsin klo 6 ja lähdin suoraan sängystä pesemään vessaa. Sen jälkeen tulin takaisin sänkyyn ja nukuin koko päivän.
Viimeinen viikko on mennyt sumussa, usvassa. Kun sumua raivaa käsillään tieltä pois, sumu vain sakenee. Kadotan itseni sumun sekaan, näen itsestäni vain silmät.
Tuijotan koulun wc:n peilistä silmiäni. Ne ovat itkusta punaiset, ripsiväri on levinnyt ja valunut kaulalle asti. Neljä tuntia unta. Heräsin yöllä noin klo 4 enkä enään nukkunut.
On maanantai, etsin eri kriisipuhelimien numeroita.
Tuntui melkein kuin olisi raiskattu sinne wc:n lattialle. Kukaan ei auta, on häpeällistä olla rikki. Miten minä suorittaja ja selviytyjä, ole jälleen tässä tilanteessa? Enkö oppinut mitään? "Masennus on kasvattunut mua" No vittu, ei siltä vaikuta! Olisi tehnyt mieli ruoskia itseään, miksi minä petän itseni? Eikö minun pitänyt olla ainut ihminen joka on järkkymätön kuin kallio, johon voi luottaa? Minun piti olla se kallio, joka ei heilu.
Kun puhut, oot valittaja. Kun et halua sitten enään puhua, olet idiootti, koska et puhu ennen kuin on myöhäistä.
Olin tiistain kotona. Tunnit tuntui päiviltä, siivosin, järjestelin, urheilin, luin ja tein kaikkea mitä stereotypisesti kunnon ihmiset tekevät. "Minä olen ok, mä en ole hullu."
Keskiviikko. Koko edellisilta meni miettiessä. Kaikki on sumussa, sen usvaverhon takana. En muista edes miksi itkettää. Sidon kengännauhat, vaikka bussiin lähtöön on vielä 30min. Vilkaisu peiliin; ei sitä jaksa jäädä tuijottamaan, se ihminen on kadonnut, eikä tule takaisin.
Aamu, ahdistus. Bussissa itkettää. "Mä varmaan oon niin sekaisin, että joudun jäädä ehkä sairaslomalle. En halua, mitä järkeä elämässä, jos ei hoida hommiaan? Miten kehtaan näyttää naamaani? Nämä kaikki tietävät minun salaisuuden, mä olen hullu."
Psykiatrin vastaanotolla itken pelkästä helpotuksesta. Turvasatama, joku auttaa. Mun ei tarvitse enään jaksaa, joku jaksaa mun puolesta. En konttrolloi enään tätä kaikkea, joku ottaa sen vastuun. Toisaalta, mä en kuulemma olisi kauaa enään konttrolllinut mitään.
"Psykoosin ensioireita, mutta voimme ehkäistä sen.Sun aivot tarvitsee taukoa, ne ovat sammuttanet itsensä, koska ne on ylikuormittuneet. Varaan lääkärille ajan, aloitetaan lääkkeet uudestaan. Soitan myös sun koululle ja terveydenhoitajalle. Sovitaan että otetaan verikokeita, onko sun varastorauta millä mallilla. Koululla voitaisiin pitää kokous, miten helpotetaan sun oloa."
Luoja, kiitos. Joku auttoi minua. En ole erämaassa ilman vettä enään.
Viikon sairasloma. Katsotaan sen jälkeen tilannetta uudestaan. Epätoivoinen olo, mutta helpottunut. Joku auttaa minua nyt.
"Olen oikeastaan ihmetellyt, miten olet näin kauan jaksanut ilman romahduksia."
Muistakaa huolehtia itsestänne js läheisistä. Ja jos joku ihminen osoittaa sosiaalisessa mediassa masennus tai muun mt-ongelman merkkejä; kysykää "mitä kuuluu?". Se helpottaa, jos kuuntelet ja vastaanotat tiedon aidosti. Joskus on jo liian myöhäistä, mutta ei voi syyttää ettet yrittänyt.
Älä tuomitse ihmistä, tietämättä taustoja. Se kylähullu, voi olla helvetin terävä kaveri.
Älä määrittele minua tai ketään hulluksi/epänormaaliksi. Noin puolet suomalaisista sairastuu elämänsä aikana mt-ongelmiin. Tilaston mukaan se on melkeinpä normaalia?
Kirjoitin tekstin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Tajunnanvirta vei mukanaan heti kun heräsin klo 4. Kirjoitin, kunnes huomasin kellon olevan 5. Pätkä tekstistä alla.
"Hetken kiinni täällä
Tässä maailmassa
Pääset pois
Jätä jännitys pois
Se valuu pois lakanoille
Myttyiset lakanat
Hengitä
Koe olevasi elossa
Esitä hetki
Nauti olla siinä
Että jokainen hetki on korvaamaton
Minäkin olen
Vaikkei sitä kukaan sano
Kauan jaksat uskotella itsellesi
Olleesi edes joskus tärkeä osa tätä
Kauan uskot jaksavasi
Kello 4.34
Keuhkot rahisee
Ahdistus palaa
Jumissa kaikki
Anna minulle syy
Jatkaa vielä aamuun
Laita musiikkia kovemmalle
Viillä kovempaa
Kokeile oletko elossa
Tuntuuko syke?"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti