En tiedä, mitä oikeasti kuvittelin 13-vuotiaana. Kuka niitä tekstejä luki? Ei kukaan. Eihän näitä kukaan vieläkään lue, mutta 4 vuotta sitten kirjoitin jollekkin toiselle. En kirjoittanut ehkä täysin halusta purkaa kaikkea vaan taustalla varmaan oli muita syitä. Suoraan sanottuna minulla ei ole paljoa muistikuvia kyseiseltä ajoilta. Elämä oli hankalaa, kävin läpi isoja muutoksia. Tuntuu todella pahalta huomata, ettei silloin 4 vuotta sitten kukaan huomanut sen nuoren tytö hätää. Miten rikki olin ja kuinka yritin keksiä kaikki hätähuudot päästäkseni pois.
Oletan että useilla on käsitys että minulla menee hyvin ja elämä on tasapainottunut. Tavallaan; elämä on hyvää, mutta mikään ei ole tasapainossa. Muutama vuosi sitten ollessani noin 14-vuotias, olin todella avoin ja jopa hieman maaninen/ADHD. Hoin itselleni olevani iloinen ja että olen aivan normaali nuori, jolla on asiat tosi hyvin. Kaikki se kamala esitys ja ilo oli yhtä suurta lavastetta. Sitten esirippu tippuikin ryminällä kun olin hoidossa hetken aikaa. Jotenkin sitten vetäydyin kaikesta pois. En ollut normaali nuori, esirippu oli tippunut ja olin ulkopuolinen, En halunut enään puhua olostani ja esim. sosiaalisen median käyttö jäi muutamaksi vuodeksi todella vähälle. Vähäistä se on vieläkin. Vetäydyin omaan itseeni, en voinutkaan kuvitella enään koskaan puhuvani olostani kenellekkään, enkä ole puhunutkaan. Ulkopuolisuuden tunne, se ettei kukaan voisi koskaan ymmärtää on jotain aivan käsittämätöntä. Tuntuu, että tämä 14-vuotiaan minun vaihe olla yliiloinen, maaninen ja hauska, on täällä jälleen. "Olen hauska, katsokaa, katsokaa oikeasti itken päivät kotona ja mietin miksei kukaan välitä minusta ja miksei minulla ole ystäviä, miksi olen näin yksinäinen, mikä minussa on vikana, auttakaa!"
Vaikka myönnän sen että olen mt-ongelmainen; kuten sanottu, silloin kun puhun asiasta se tuntuu kuin puhuisin aivan eri ihmisestä. Tavallaan, on helppo myöntää, mutta vaikea puhua sen syvemmin. Koska kukaan ei ymmärrä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti